Vuonna 2012 sain itselleni suurena yllätyksenä opiskelupaikan Tampereen yliopistosta sosiaalityön tutkinto-ohjelmasta heti ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen. Henkisesti olin varautunut lähihoitajan opintoihin, koska sosionomiopintoihin hakiessa olin jäänyt varasijalle 178 – tai jotain sinne päin enkä jaksanut uskoa, että pääsisin sisälle yliopistoon.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Olen asunut seitsemässä eri kämpässä, neljässä eri kaupungissa. Olen ollut kolmessa parisuhteessa, kerran kihloissa – ja eronnut kaksi kertaa. Olen omistanut maailman ihanimman ja rakkaimman hevosen ja saatellut sen vihreämmille laitumille kaksi kuukautta sen jälkeen, kun perheemme koira lähti paremmille metsästysmaille. Olen kävellyt Espanjassa 500 kilometriä ja asunut kolme kuukautta Tansaniassa. Olen selvinnyt säikähdyksellä keuhkoveritulpasta ja multa on poistettu yksi kylkiluu. Olen ollut kerran pitkällä ja kerran (onneksi) hieman lyhyellä sairaslomalla masennuksen ja uupumuksen takia.  Olen toiminut kuuden eri yhdistyksen hallituksessa ja kaksi vuotta lastensuojelun sosiaalityöntekijänä ja lähtenyt ehdolle kuntavaaleihin.

Täytyy myöntää, että viimeiset viisi opiskeluvuotta ovat olleet helvetin raskaita, vaikka niihin on kuulunut myös paljon iloa. Erityisesti kolme vuotta intensiivisesti yhdistystoiminnassa samalla, kun omassa ja läheisten elämässä sattui ja tapahtui kaikenlaista, ovat olleet todella kuluttavia ja näin vuoden tauon jälkeen tuntuu, ettei rupeamasta ole oikein vieläkään toipunut.

Mä kuitenkin valmistuin lopulta, vaikka siinä meni yhdeksän vuotta. Vieläpä hyvillä papereilla.

Monet haluavat patistaa opiskelijoita valmistumaan jatkuvasti nopeammin. Jotkut jopa ajattelevat, että opintopaikkaansa ei ehkä ansaitse tai tarvitse, jos ei saa hommaa vietyä ajallaan eteenpäin. Mun mielestä on hitosti parempi, että valmistuin yhdeksässä vuodessa kuin jos en olisi valmistunut ollenkaan. Todennäköisesti mä en olisi ikinä valmistunut, jos valmistumisvaatimukset olisivat olleet tiukemmat tai jos opiskelijoita tuettaisiin Suomessa huonommin. Siinä tapauksessa Suomessa olisi nyt yksi sosiaalityöntekijä vähemmän.

Mä pelkään, että opiskelijoihin yhteiskunnasta kohdistuva koventuva paine johtaa lopulta siihen, että entistä harvempi suorittaa korkeakoulututkinnon. Koulutustasohan on jo kääntynytkin laskuun. Kuinka paljon se johtuu siitä, että vaatimukset ovat koventuneet?

Meillä on erilaisia elämäntilanteita eikä korkeakouluopiskelijat enempää kuin muutkaan ihmiset sovi yhteen ja samaan muottiin. Toisille opintoaika on helppoa mukavaa, joidenkin kohdalla se on taistelua ja rämpimistä vaikeudesta toiseen. Nuoruus ei ole helppo elämänvaihe enkä yhtään ihmettele, että keski-ikäiset opiskelijat suorittavat tutkintonsa yleensä ripeämmässä tahdissa ja säntillisemmin kuin me nuoret.

Jos kehitys etenee kohti viiden vuoden putkitutkintoja, moni mun kaltainen opiskelija tulee tippumaan pois kyydistä. Siis moni sellainen opiskelija, joka kokee olevansa oikealla alalla ja haluaa suorittaa opintonsa loppuun – ja yleensä suoriutuukin niistä laadullisesti suhteellisen hyvin. Yhdeksän vuoden opiskeluaikaan ei mun kohdalla voi etsiä syytä vain yhdestä paikasta: se on mielenterveysongelmien, yhdistystoiminnan, työelämän ja ajoittaisen paskan tuurin yhteistuotos. Tärkeetä on kuitenkin se, että lopulta mä sain tutkintoni valmiiksi. Se on se asia, jolla on väliä.

Jos me halutaan, että suomalaiset pysyvät korkeasti koulutettuina tulevaisuudessakin, se vaatii asennemuutosta. Ei opintosisältöjen helpottamista ja oppimistavoitteiden väljentämistä. Asennemuutosta siinä, että jokaisessa korkeakouluun päässeessä nähtäisiin heidän potentiaalinsa. Nähtäisiin, että on vaivan väärti auttaa näitä tyyppejä suorittamaan tutkintonsa loppuun: vaikka siihen menisi yhdeksän vuotta viiden sijasta.

Mä haluan uskoa, että mun tutkinto on yhteiskunnalle rahan ja vaivan väärti. Mulle se ainakin on, vaikka sitä on aika ajoin itkunkin kanssa väännetty. Mulla on nyt mielenkiintoinen ammatti kohtuullisella palkalla ja sosiaalialalla töitä riittää todennäköisesti tulevaisuudessakin.

Isompi juttu mulle kuitenkin on se, että mä pystyin tähän. Usko omaan pystyvyyteen on nimittäin ollut kovalla koetuksella näiden vuosien aikana. Ehkä se alkaa nyt hiljalleen palautua.