Tunnen suurta kunnioitusta jokaista yksinhuoltajavanhempaa kohtaan. Lapsettoman parisuhteessa asuvan päivätyöläisen näkökulmasta en voi kuin ihmetellä yksinhuoltajia, jotka onnistuvat yhteensovittamaan vanhemmuuden ja vuorotyön. Yhteiskunta ei nimittäin ole tehnyt tätä komboa helpoksi.

Kun kauppojen aukioloaikoja vapautettiin edellisen hallituksen kaudella, muistan miettineeni työaikoja lapsiperheiden näkökulmasta: miten kaupoissa vuorotyössä käyvät pienten koululaisten vanhemmat järjestävät lastenhoidon? Vastaus on selvinnyt tässä vuosien mittaan: eivät välttämättä mitenkään. Monista kunnista, kuten myös Helsingistä, löytyy mahdollisuuksia lasten vuoropäivähoitoon. Pikkukoululaisten oletetaan sen sijaan selviytyvät koulupäivän jälkeisestä ajasta yksin kotona. Alle 10-vuotiaan ei pitäisi joutua kuitenkaan olemaan tuntikausia yksikseen kotona.

Jotkut vuorotöitä tekevät yksinhuoltajat selviytyvät tästä haasteesta. Selviytyminen vaatii yleensä hyviä tukiverkostoja, pikkutarkkaa aikatauluttamista ja painetta kestävän pään. Lapsettoman silmissä tässä jonglöörauksessa onnistuminen tuntuu melkein taikuudelta. Mitä sitten, jos työvuorosta ei pääsekään lähtemään heti? Entä jos tulee ylityömääräys? Entä, jos pitäisi pystyä vaihtamaan vuoroa? Voinko ottaa keikkaa vastaan?

Ihan perusteltuja kysymyksiä. Suurin osa yksinhuoltajista on naisia ja he työskentelevät naisvaltaisilla, matalasti palkatuilla aloilla, joissa tarjolla on pääsääntöisesti vuorotyötä. Kuten olemme uutisia lukemalla oppineet, esimerkiksi hoitotyössä työnantaja odottaa työntekijöiltä jatkuvaa venymistä ja joustamista: sairaanhoito meinasi päätyä kriisiin, kun sairaanhoitajat olivat työehtosopimusneuvottelujen aikana edellisen kerran vuoronvaihtokiellossa. Tällaisen työn vastaanottaminen ei ole monelle yksinhuoltajalle mahdollista, jos omia tukiverkostoja ei ole. Moni jääkin työelämän ulkopuolelle.

Työhaluja kuitenkin olisi. Tutkimusten mukaan yksinhuoltajien työmoraali on kova ja moni kokee työn voimavarana itselleen. Se tarjoaa sosiaalisia verkostoja ja taukoa lapsiarjesta. Työelämän ulkopuolelle jääminen taas tarkoittaa köyhyyttä, joka kasautuu epätasaisesti nimenomaan naisille. Yksinhuoltajien työssäkäynnin mahdollistaminen olisikin tasa-arvoteko.

Helsingin pitäisikin päivittää itsensä modernin työelämän mukaiseksi ja tarjota hoitomahdollisuuksia myös kouluikäisille, jos vanhempi tekee vuorotyötä. Joissain kunnissa ongelmaan onkin alettu tarjoamaan ratkaisuja: yksinhuoltajien on mahdollista saada pienet koululaiset vuoropäivähoitoon kaupungin vuoropäiväkodeissa, jos vuorotyö sitä edellyttää. Toinen vaihtoehto on järjestää lastenhoitoapua kotiin. Ottaen huomioon, että iso osa yksinhuoltajista työskentelee matalapalkka-aloilla, hoidon kustannukset eivät saisi olla suuret, että työssäkäynti kannattaisi ja nostaisi köyhyydestä.

Yksinhuoltajalla pitäisi olla tasaveroiset mahdollisuudet osallistua työelämään valitsemallaan alalla. Yhteiskunnan pitäisi tehdä tämä mahdolliseksi. Useammin tykätään puhua niistä harvoista työhaluttomista ihmisistä kuin heistä, joilla työhaluja on, mutta yhteiskunta ei tee työllistymistä mahdolliseksi.

Vasemmistoliiton Veronika Honkasalo ja Katja Hänninen jättivät pienten koululaisten vuorohoidon järjestämisestä lakialoitteen marraskuussa 2020. Helsingin olisi hyvä herätä todellisuuteen jo nyt ja aloittaa vauhdilla pilotointi iltahoidon järjestämisestä.

Yksinhuoltajien pienituloisuusaste oli v. 2017 25%, kun koko väestössä se on 12%. Myös toimeentulotuen saaminen on yksinhuoltajilla yleisempää ja he ovat myös suuremmassa ylivelkaantumisriskissä.

Lähteet:
Yksinhuoltajaäitien työllisyys, toimeentulo ja ja työmarkkinavalinnat. (Mia Hakovirta 2006)
Ylivelkaantumisen ehkäisy ja hoidon tehostaminen. (Peura-Kapanen ym. 2016)